Partio kasvattaa yhteisöllisyyteen

Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Itsekkyyden aika sai Hepun toimituksen pohtimaan, olisiko partioharrastuksesta vastavoimaksi yltiöpäiselle itsekkyydelle ja itsekeskeisyydelle.
Varmaa vastausta ei ole, mutta yritämme olla kantona kaskessa, jotta liialle itsekkyydelle jäisi vähemmän sijaa.

Voiko partioharrastus toimia vastavoimana yltiöpäiselle itsekkyydelle?

Jälkiteollisen yhteiskunnan ihanteeksi nousi yhteisön jäsenen sijasta yksilö, ja individualismista tuli yhteiskunnan läpileikkaava arvo. Yksilöllisyys tarkoitti ihmiselle vapautumista, mahdollisuutta päättää asioistaan ja elää omanlaistaan elämää. Individualismi voi kuitenkin mennä niin pitkälle, että vapautumisen sijasta siitä tulee uusi normi, ja suvaitsevaisuus, kyky ymmärtää muita ja pitää huolta myös yhteiskunnan heikoimmista vähenevät. Positiivisen, ihmiselle hyviä asioita tuovan yksilöllisyyden sijasta siirrytään itsekkyyteen.

Yletön itsekkyys, minäminä-ajattelu, tulee vastaan kaikkialla, ja tuskin kukaan voi sanoa, etteikö se toisinaan kurkistaisi myös peilistä. Ihmisen on syytä huolehtia itsestään ja hyvinvoinnistaan, mutta milloin se menee liian pitkälle? Kuinka paljon lapsen tai nuoren harrastus muokkaa kehittyvää mieltä? Mihin suuntaan?

Partiolla on tunnustetusti myös yhteiskunnallista vaikutusta. Nyt pohdimme kuitenkin partiolaisia yksilöinä ja ryhmän jäseninä.

Partiolupaus

Partiolaiset lupaavat kukin ikäkautensa mukaisesti elää maansa ja maailman parhaaksi, kasvaa katsomuksessaan ja toteuttaa partiolaisen ihanteita joka päivä. Lupauksen sisältö tarkoittaa hiukan eri asioita eri ikäkausille, mutta perusasiat pysyvät. Partiolupauksessa yksilö lupaa kasvaa omassa katsomuksessaan ja keskittyä yhteiseen hyvään.

Partiolaiselle säännöt ja rituaalit ovat tuttua huttua

Partiossa jokainen ryhmä luo ja allekirjoittaa omat sääntönsä. Usein niihin sisältyy aikuisen näkökulmasta jopa itsestään selvältä kuulostavia asioita: ollaan ystävällisiä toisille, ei saa kiusata, kuunnellaan ohjeita, tullaan ajoissa ja osallistutaan toimintaan. Näiden arkisten sääntöjen painoarvo kasvaa kummasti, kun lapset ja nuoret ”keksivät” ne itse, ja yleensä kaikki ovat sitä mieltä, että niihin sitoudutaan. Lienee toiveajattelua kuvitella, että säännöt aivan joka hetki pysyisivät kaikkien mielessä, mutta niitä kuitenkin pyritään noudattamaan.

Yhteiset, yhdessä sovitut säännöt lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta; ”tämä on meidän ryhmämme ja täällä noudatetaan meidän sääntöjämme”.

Sudenpentu- ja seikkailijaikäiset kasvavat hiljaksiin noudattamaan sääntöjä. Viimeistään silloin, kun entisestä ”nämä ovat tyhmiä sääntöjä” -lapsesta tulee nuori johtaja vartion tai lauman vetovastuuseen, säännöt muuttuvat tylsistä rajoituksista toimintaa sujuvoittaviksi ja turvaa tuoviksi rakenteiksi.

Partiolaisia yhdistävät lupauksen ja sääntöjen lisäksi myös ulkoiset tunnusmerkit, kuten huivi ja paita. Lisää ryhmäliimaa tuovat tavat, joita noudatetaan viikkotoiminnassa, retkillä ja leireillä. Arkisimmasta päästä tapoja on kokouksen päättävä sisaruspiiri, retkillä ja leireillä puolestaan juhlavampi lipunnosto aamuisin.

Tietäjät tietää, että partiolaiset kättelevät vasemmalla kädellä ja taputtamisen sijaan huutavat. Huuto liittyy usein myös ruokailuun: retki- tai leirikokki odottaa, että osallistujat ovat siivossa jonossa ja hiljaa. Kun muodostelma on kunnossa, osoitetaan arvostusta tulossa olevalle appeelle kuinkas muutenkaan kuin partiohuudolla. Ruoan jälkeen kokki saa taas huudot, esimerkiksi: ”KIITOKSIA KOKKIMME, HYVÄÄ OLI SOPPANNE!” kuuluu naapuripitäjään asti.

Tunne ryhmään kuulumisesta on henkiselle hyvinvoinnille tärkeä peruspilari. Sen partio voi tarjota.

Partiossa johdetaan ja ollaan johdettavina

Kaikilla on johtajansa, oli titteli mikä tahansa. Se pätee myös partiossa: kaikessa tekemisessä on joku, joka johtaa. Viikkotoimintaa johtavat, no, johtajat. Lippukunnalla on puheenjohtaja ja johtokolmikkonsa. Retkillä ja leireillä on johtaja. Jonkun täytyy olla vastuussa.

Partiossa kuka vain voi kasvaa johtajaksi. Partiossa kuka vain voi olla myös johdettava. Aikuisen näkökulmasta jälkimmäinen taito on vähintään yhtä tärkeä kuin ensin mainittu: useilla työpaikoilla on lapsiaikuisia, joiden on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että joku muu päättää mitä tehdään.

Johtajatulilla on malliesimerkkejä siitä, miten arjen roolit voivat kiepsahtaa päälaelleen. Vertaisverstasta voi vetää juuri täysi-ikäistynyt nuori, ja häntä kuuntelee korvat höröllä ja arvostaen suuren konsernin toimitusjohtaja. Partio kasvattaa myös aikuisia.

Johtajat ovat vastuussa, ja heillä on se viimeinen sana. Kun johtaja sanoo sudenpentujen kokouksessa, että tällä kertaa opetellaan karttamerkkejä, niin sillä kerralla opetellaan karttamerkkejä. Silti, vaikka joku lapsista haluaisi mieluummin olla koko kokouksen ajan pulkkamäessä tai leikkiä.

Kun lapsen tahto törmää aikuisen tahtoon syntyy frustraatio. Se ei hävitä lapsen omaa tahtoa, vaan lisää kykyä sietää frustraatiota ja selvitä pettymyksistä. Kyllä. Tätä kyvykkyyttä kasvatamme partiossa. Ja kyllä, kun karttamerkit on käyty suunnitellusti läpi, on sen pulkkamäen tai leikin vuoro.

Minäkuva ja identiteetti muodostuvat myös harrastuksissa

Keltikangas-Järvisen mukaan minäkuva on yksilön käsitys siitä, millainen hän on ja millaiseksi hän kokee ominaisuutensa, kykynsä ja mahdollisuutensa. Partiolaiset niputetaan usein reippaiksi, pystyviksi ja vastuullisiksi – eikä määritys täysin tuulesta temmattu ole. Samat ominaisuudet ovat yksilössäkin arvokkaita.

Vahva yksilöllisyys kasvaa ryhmässä, josta yksilö saa identiteetin rakennusaineet.

Partiossa lapset ja nuoret oppivat taitoja ja vastuun ottamista ikätasolleen sopivalla tavalla. Yrittämiseen kannustetaan kaikkia, virheet ja erehtyminen kuuluvat asiaan – ja opettavat. On tärkeää huomata, ettei virheen tekeminen ole kohtalokasta. Virheitä tapahtuu aivan kaikille ja miltei missä tilanteissa tahansa. Niiden osuessa kohdalle täytyy osata tarvittaessa siivota aiheutunut sotku ja pyytää anteeksi, ja sitten suoristaa ryhti ja yrittää uudestaan tai pyytää apua.

Tällaisen virheet sallivan ympäristön kuvittelisi olevan hyvä osa lapsen ja nuoren – myös aikuisen – minäkuvan kasvualustaa.

Yhteisiä tavoitteita

Partiossa tehdään paljon ja enimmäkseen yhdessä. Partiossa kilpaillaan joukkueina. Partiossa onnistutaan ja epäonnistutaan porukalla. Kun tekijöitä on saman asian äärellä enemmän kuin yksi, täytyy jokaisen sietää ainakin vähän sitä, ettei kaikki suju oman mielen mukaan.

On tavallista, että toinen on kilpailuhenkisempi kuin toinen. Silloinkin joukkueen pitää toimia ryhmänä. Parhaassa tapauksessa osallistujat pystyvät valjastamaan jokaisen rooliin, jossa pääsee loistamaan ja toimimaan ryhmän hyväksi. Onnistumisen kokemus on kaikille tärkeää ja yhdessä onnistuminen todella palkitsevaa.

Partiokuplassa kasvaa usko tulevaisuuteen

Henkilökohtainen kupla muodostuu sen mukaan, mitä ympärilleen kerää ja mistä on kiinnostunut. Somekuplat ovat melko äärimmäisiä esimerkkejä niin hyvässä kuin pahassa. Jonkun fiidin perusteella ”kaikki” pelaavat golfia, käyvät konserteissa, tekevät pitkiä vaelluksia, vastustavat tai puolustavat hallitusta – tai harrastavat partiota.

Niin kuplassa kuin ajatuksissakin kasvaa se, mitä itse ruokkii. Kannattaa ruokkia hyvää.

Partiossa kohtaa paljon nuoria. Kerta toisensa jälkeen hämmästyttää, miten ajattelevia, osaavia ja fiksuja he ovat. Ei siksi, että lähtökohtainen ajatus nuorista olisi negatiivinen, vaan siksi, että ajat todella ovat muuttuneet hyvään suuntaan. Nuorissa on tulevaisuus.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Itsekkyyden aika (2026, WSOY).